Hyvät toverit, raumalaiset!
Käynti vakaumuksensa takia kuolleiden muistomerkillä kuuluu työväen vappuperinteisiin.
Kiitos, että olette kanssani täällä kuoleman puutarhassa, joka keväällä on täynnä elämää: silmuja, lintujen laulua ja hyönteisten rapinaa.
Sisällissota, kansalaissota, luokkasota, veljessota tai kapina. Vuoden 1918 tapahtumat ovat Suomen synkintä historiaa. Lähes 40 000 ihmistä menehtyi, heistä noin 75 prosenttia oli punaisia.
Sodat muistetaan usein vain kaatuneiden määrinä. Suomen sisällissodan uhreista vain joka neljäs kuoli taisteluissa. Lähes 10 000 punaista teloitettiin, murhattiin tai surmattiin. Vankileireillä menehtyi yli 13 000 punaista, heistä satakuntalaisia oli 2 700.
Luin lapsena Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Kirjailijan kuvaus sisällissodan tapahtumista vankileireineen kosketti ja järkytti.
En silloin tiennyt, kuinka läheltä vuoden 1918 tapahtumat olivat koskeneet minulle hyvin rakasta ihmistä. En tiennyt, että hän oli kärsinyt nälkää lapsena. En tiennyt, että hän oli menettänyt isänsä järkyttävällä tavalla ollessaan viisivuotias.
Vuonna 1913 syntynyt mummuni tarjosi minulle turvallisen kodin, jossa oli riittävästi ruokaa joka päivä: lihaa ja kalaa, leipää ja perunoita. Lapsuudestaan tai isästään hän ei juuri puhunut.
Millaista parempaa maailmaa nelikymppinen perheenisä Ulvilan Toejoelta lähti tovereineen tekemään? Luultavasti sellaista, jossa kaikille riittäisi töitä ja ruokaa.
Kun isä lähti rintamalle, viisivuotias pikkutyttö sisaruksineen ei tiennyt, ettei näkisi häntä enää koskaan. Perheen äiti oli jo kerran jäänyt leskeksi, joten hän saattoi ymmärtää hiukan paremmin.
Toukokuussa 1918 mummuni äiti sai mieheltään kirjeen Tammisaaren vankileiriltä. Jalmari kertoi jääneensä vangiksi Viipurissa, mutta voivansa hyvin. Hän ei tiennyt, että Tammisaaren leiri olisi Suomen modernin historian suurin humanitaarinen katastrofi.
Dragsvikin varuskuntaan tehdyllä leirillä kuoli muutamassa kuukaudessa yli 3 000 punavankia. Heidät kätkettiin joukkohautoihin. Heistä vaiettiin, eivätkä heidän omaisensa päässeet tekemään surutyötään.
Jalmari oli sitkeä, hän kesti nälkää ja sairauksia elokuuhun saakka. Kuolinviesti saapui Ulvilaan epävirallisesti, valkoisten riveissä taistelleen veljen välittämänä.
Valkoisten sukulaisten avulla punaleski pääsi pyykkäriksi. Palkka oli pieni ja ruoasta oli pulaa. Onneksi äiti osasi keittää lapsilleen velliä nokkosista. Se ei silloin ollut terveysruokaa, vaan hätäruokaa. Kaikki kuusi lasta selvisivät pulavuosista ja pääsivät aikuisina rakentamaan parempaa maailmaa omalla tavallaan.
Sisällissodan arvet kirvelivät pitkään meitä suomalaisia. Vihanpito heijastui jopa lasten liikuntaharrastuksiin. Yhteiskunnan eheytyminen vaati lopulta yhteisen vihollisen.
Sodan jälkeen vuonna 1946 pystytettiin tämäkin muistokivi. Se muistuttaa meitä siitä, kuinka arvokkaita asioita ovat demokratia, yhdenvertaisuus, sananvapaus ja mielipiteenvapaus.
Kansalaisyhteiskunta on yksi arvokkaimmista saavutuksistamme. Jotain tällaista Jalmarikin halusi.
Lasten nälkä ei ole jäänyt historiaan. Maailmaa uhkaa entistä pahempi ruokakriisi myös Ukrainan sodan takia. Se aiheuttaa epävakaita poliittisia oloja ja jatkuvaa muuttoliikettä.
Työtä paremman maailman puolesta tarvitaan joka päivä. Nyt sen pitää olla rauhan työtä."
Kommentit
Lähetä kommentti